Hyödynsin tosiaan Siljan alekupongin ja käväisin lasten ja ystäväni kanssa mukavaksi todetulla Symphonylla Tukholmassa. Näin Berliinin ITB:n inspiroivaa vaikutusta odotellessa kelpaa perinteisempikin reissu. Tämänkertainen kokemus Symphonystä ja Siljasta ei kyllä ollut yhtä hyvä kuin joulun alla. Laiva oli huomattavasti täydempi, leikkihuoneessa oli tungosta ja yöllä käytävillä ja naapurihuoneissa meteliä. Erityisesti baarien sulkeutumisaikaan (jolloin me olimme tietenkin jo nukkuneet kuutisen tuntia) saimme kuulla iloisia keskustelua hyttimme ulkopuolelta: ”Sä tiedä mitä mä haluun. Mitä sä haluut?” ”Jos sä nyt meet, niin sä ehdit nukkua pari tuntia.” ”Mut mitä sä haluut?” x 10. Olisi pitänyt avata ovi ja käskeä arvaamaan mitä me kuulijat haluamme. En tässä lapsiperhe-elämässäni enää edes tajunnut, että risteilyillä on edelleen tällainenkin ulottuvuus.
Tukholma taas näytti tällä kertaa parempia puoliaan. Aurinko pilkahteli, latte maistui ja käväisimme jopa taidenäyttelyssä. Sekä minä että lapset jaksoimme innostua Liljevalchin taidehallista. Alkuperäinen suunnitelma oli mennä Junibackeniin, mutta se sattui olemaan remontissa.
Muuten kävimme vain tsekkaamassa Gamla Stanin (edelleen paikallaan) ja Drottningsgatanin. Nyt kun tiesin, miten bussit toimivat (eli ei lippua rattaiden kanssa) ja että 76:lla pääsee satamasta Djurgårdenin kautta keskustaan, niin liikkuminenkin oli helppoa.
Päädyin taas ottamaan itselleni ja lapsille täydet ateriapaketit. Ajattelin, että se on helpointa, koska buffasta löytyy jotakin, mikä lapsille kelpaa ja se on alle 6-vuotiaille ilmainen. Edelliskertaisesta loistavasta palvelusta taso oli kyllä pudonnut merkittävästi. Salissa ei ollut ollekaan suomea puhuvaa henkilökuntaa. Oli outoa joutua kysymään apua ruotsiksi tai englanniksi, kun ylivoimainen enemmistö asiakkaista on suomenkielisiä. Miten me tällaisen sallimme? Ja miten on mahdollista, että väki kannattaa palkata vain Ruotsista?